Merimieskirkko on usein taho, jolle niin yksityiset kuin viranomaisetkin soittava mitä moninaisimmissa asioissa. Aika usein onnistumme jotenkin asiat selvittämään sekä osaamisen että laajan verkoston avulla.
Kesällä 1990 kirkon puhelin taas kerran soi ja soittaja oli poliisi. Tällä kertaa ei se tavallisin ja lähin – Davidswache Reeperbahnin puolivälissä – vaan päärautatieaseman. ”Voisiko joku tulla auttamaan pulassa olevaa suomalaisperhettä?”, kysyttiin. Hyppäsin kirkon pikkubussiin ja ajoin paikalle. Ovella minut otti vastaan poliisimies, joka osasi hieman englantia. Se helpotti yhteydenpitoa, sillä pulaan joutunut perhe ei osannut juurikaan saksaa.
Minut vietiin huoneeseen ja esiteltiin perheelle, joka ei kovin suomalaiselta näyttänyt. Perheen vanhemmat osoittautuivat Oulussa asuviksi lääketieteen opiskelijoiksi, jotka olivat kotoisin Nigeriasta ja mukana reissussa heillä oli pieni tytär. Koska Suomi oli heidän nykyinen asuinmaansa tuli soitto tietysti suomalaiselle merimieskirkolle. Lähdimme siitä yhdessä kirkolle ja sosiaalikuraattori-Riitta otti asian hoitaakseen.
Mitä pidemmälle päivä eteni, sen pahempaan solmuun asia meni. Hampurissa ei ollut Nigerian edustustoa ja Bonnissa oleva suurlähetystö ei tuntunut asiaa vakavasti ottavan. ”Rikos”, johon perhe oli syyllistynyt oli ajaminen autolla, jonka saksalaiset vientirekisteri- kilvet olivat vanhentuneet. Ei siis mitään kovin hirmuista, mutta liikennepoliisi oli heidät pysäyttänyt ja matka tyssäsi Hampuriin.
Päivän perheen kanssa apua etsittyään ja monta vesiperää vetäneenä kuraattori sopi illalla, että aamulla vaan tien päälle ja kohti Suomea. ”On aika huonoa tuuria, jos teidät uudelleen pysäytetään”, hän evästi perhettä. Aamulla veimme heidät autolleen, joka oli pysäköity lähelle poliisiasemaa. Jostain syystä perheen isä oli saanut pitää auton avaimet, ja iloisesti vilkuttaen he ajoivat pois.
Oma kesätyöni kirkolla vaihtui vielä syyssijaisuudeksi Lontoossa, josta palasin jouluksi Suomeen jatkamaan opintojani. Joskus kevättalvella puhelin soi kotonani Turussa. Soittaja oli perheen isä, joka halusi vielä kiitää saamastaan avusta ja perheelleen kirkolla osoitetusta huolenpidosta. Kaikki oli mennyt juuri niin kuin heille opastettiin: automatka Puttgardeniin ilman ongelmia ja satamassahan ei maasta lähtevää, vientikilvissä olevaa autoa ihmetellä. Parin-kolmen päivän matkustamisen jälkeen he olivat päässeet kotiinsa Ouluun.
Mieltä lämmitti kiitokset ja etenkin vaivannäkö, jota toinen oli nähnyt etsiessään ”kesähessun” yhteystiedot. Niin – Riitalle ja muulle kesän 1990 porukalle kiitokset myös, jos eivät ole aiemmin perille tulleet.
Jaakko Laasio
