Ison ongelman ratkaisuun tarvitaan toisinaan iso auttaja.
Työurani Hampurin merimieskirkon palveluksessa alkoi lokakuussa 1982. Olimme vaimoni Liisan ja pienen Johanna-tyttäremme kanssa saapuneet Lyypekkiin Polaris-nimisellä rahtilaivalla. Perheen tavarat oli sullottu pakettiautoon, ja odotimme satamassa merimieskirkon vastaanottajaa. Yhteensattumien vuoksi häntä ei kuitenkaan kuulunut.
Mietimme ääneen Liisan kanssa, miten nyt löydämme merimieskirkolle, onhan Hampuri kohtuullisen suuri ainakin suomalaisen silmin. Tuohon aikaan ei ollut kännyköitä eikä navigaattoreita eikä meillä ollut Hampurin karttaa. Pohdintamme ja huolemme kuuli suomalainen rekkakuski. Hän sanoi lähtevänsä ”siihen suuntaan” ja osaavansa opastaa meidät perille. Meidän tuli vaan seurata hänen rekkaansa. Niinpä ajoimme rekan perässä Hampuriin ja ehdimme hieman kauhistella kapeaa katua (Venusberg), joka laskeutuu merimieskirkkokadulle. Ditmar-Koel-Strasse on sekin varsin kapea ainakin rekalle ja siksi rekkamies ei voinut pysähtyä kuin hetkeksi. Niinpä kiitimme tätä hyväntekijää vain käden heilautuksella, ja hän jatkoi matkaansa oikeaa kohdettaan kohti.
Jälkeenpäin ymmärsin vielä syvemmin rekkakuskin teon arvon. Hän tunsi tien Hampurin merimieskirkolle, sillä hän oli todennäköisesti käynyt siellä useamman kerran. Ja hänelle oli jäänyt käynneistään hyvä muisto. En usko, että hän muuten olisi tarjoutunut opastamaan uutta työntekijää perheineen kirkolle. Me koimme, että meidän sillä hetkellä oleva huolemme oli kuultu ja meitä oli autettu. Näin opin merimieskirkon merkityksen jo ensimmäisenä työpäivänäni Saksassa.
Jorma Virtanen
