Ote Hampurissa työskennelleen papin kirjeestä Helsinkiin joulukuulta 1980.
Pari iltaa sitten soitettiin vastakkaisesta kapakasta, jossa suomalaiset olivat juhlimassa pikkujoulua, ja pyydettiin, että tulisin kuljettamaan sammuneen merimiehen laivalle. Kyseessä oli kuitenkin eräs suomalainen yritysjohtaja täältä Hampurista. Hänet lähetin taksilla kotiin ja jäin kapakkaan seuraamaan tilanteen kehitystä.
Yhden maissa alkoivat ”Beritin” ja ”Karan” porukat ”kypsyä”, joten ehdotin laivalle lähtöä. Olivat iloissaan tarjoamastani kyydistä. Mutta juuri lähtiessämme syntyi selittämättömästä syystä tappelu berittiläisten kesken, siinä meni puoli kapakkaa remonttiin, siirryimme kadulle tappelemaan ja herätimme koko Ditmar-Koel-Strassen.
Vähitellen sain pojat pakattua bussiin, jossa teimme ”rauhan”, jota kesti laivalle asti. Siellä rähinät jatkuivat. Moottorimies ja försti löivät toisiaan minkä ehtivät ”siiffin” oven takana. Konepäällikkö heräsi ja ryntäsi mukaan jolloin tuli moottorimiehen toimesta tyrmätyksi. Siitäkös pappa pillastui ja kävi entistä innokkaammin päälle. Moottorimies tempasi seinältä palokirveen, jolloin ryntäsin väliin ja otin kirveen pois. Rauhoittelin hiiltyneitä ja sain vähitellen pojat omalle puolelleen pois päällystön kongilta.
Konepäällikkö kävi soittamassa poliisit, jotka eivät kuitenkaan voineet tehdä mitään, koska mitään erikoista ei ollut tapahtunut eikä laivan kapteeni ollut pyytänyt apua.
Neljältä aamulla parkkeerasin kirkon eteen, jossa oli kuitenkin kaksi ”väsynyttä” siirtolaistyttöä, jotka vielä kuskasin kotiin. Ja itse kömmin puoli viisi unilaatikkooni. Yhdeksältä aloimme järjestellä joulujuhlia, joita ennen kävin vielä selvittämässä Beritillä edellisen yön hässäkkää ja Karalta hakemassa ”pojat” joulujuhlaan.
Juhlan jälkeen ajoin Travemündeen, jonne vein yhden ”Jämsän äijän”, jolta oli rahat rullattu repiksellä. Lyypekissä oli Hans Gutzeit, joten kävin samalla reissulla sielläkin. Olin kirkolla takaisin yhdeksän maissa, jolloin Karan väen kanssa oli sovittu takaisinkuljetuksesta. Vein heidät laivalle ja ajoin uudestaan Beritille. Luimme konepäällikön kanssa Raamattua tunnin verran, juttelin poikien messissä toisen tunnin. Pojat olivat tehneet verivaloja eli jokainen oli veistänyt peukaloonsa haavan, josta valui verta. Yläruumiit paljaina jokainen toisensa verestä tahrautuneena he kohottivat ”moraaliaan”.
Puolen yön jälkeen olin taas kotona ja tänä aamuna menin taas yhdeksän aikaan Beritille selvittämään edellä kuvattuja juttuja. Niin, jäi mainitsematta, että päästyäni yöllä kotiin soitti Ruotsin pappi ovikelloa ja pyysi apua. Oli ajanut viikon vanhan bussinsa oven pieleen niin pahasti, ettei päässyt ilman apua irti. Hain Masan apuun ja työnsimme bussin takaisin ulos. Uusi yritys. Tällä kertaa hän ei osunut ovenpieleen, mutta ruttasi vuorostaan toisen kyljen Masan mersun perään. Tässä on pohjoismainen yhteistyökin kohta tiukalla.
En kertoile tätä minkään muun takia, kuin että elämää ja touhua täällä riittää. Ei käy aika pitkäksi eikä yksitoikkoiseksi. Onpahan jotakin, mitä kertoilla lastenlapsille kiikkustuolissa.
Julkaistu alun perin Suomen merimieskirkon 150-vuotisjuhlanäyttelyssä.
