Olin vuosivapaaehtoisena 2000-luvun alussa ja sieltä saakka on kertynyt melkoinen määrä muistoja. Lämpimin muisto on kuitenkin jäänyt yhdestä monista kohtaamisista kirkolla.
Vanhempi pariskunta oli autolla matkalla jonnekin etelään ja pysähtyivät kirkolle yöpymään. Olin työvuorossa, kun he saapuivat. Kun vuoroni loppui, jäin heidän kanssaan jatkamaan juttelua kirkon aurinkoisella terassilla. Koko ilta siinä vierähti. Juttu luisti, mutta aiheita en enää muista, sellaista lempeää maailman parannusta. Seuraavana päivänä he jatkoivat matkaansa.
Meni pari viikkoa ja ykskaks yllättäen samainen pariskunta ilmaantuivat kahvioon. He kertoivat tulleensa vain kahville ja kiittämään. Kiittämään mistä? He kertoivat olleensa kovin surullisella matkalla ja kun he menomatkalla olivat kirkolla viettäneet illan jutellen ihan muista asioista ja näin saaneet hetkeksi ajatukset pois omista murheistaan, halusivat he tulla siitä hetkestä kiittämään. He antoivat minulle puisen voiveitsen, jonka mies kertoi itse tehneensä. Hän sanoi, että se on ihan mitätön verrattuna siihen lahjaan, jonka itse olivat saaneet.
Joku viisas on joskus sanonut, että ihminen ei muista, mitä toinen on hänelle tehnyt tai sanonut, mutta hän muistaa, miten tämä sai hänet tuntemaan. Minä muistan sen hetkisen tunteen, ja veikkaan, että pariskunta muistaa myös. Puinen veitsi on minulla edelleen tallella muistuttamassa, että ihmisen kipu, suru ja murheet ei aina näy päälle päin. Joskus muutama ystävällinen sana tai hetki aikaa saattaa toiselle merkitä enemmän kuin arvaatkaan.
Kohdataan, välitetään, kuunnellaan.
