Laivavierailu päättyikin yllättävästi.
Olin vasta aloittanut Merimieskirkolla, kun eräältä pieneltä suomalaiselta alukselta soitettiin. He olivat satamassa venta-kaiassa ja kysyivät, ehtisinkö käymään kahvilla.
Lupasin tulla ja pyysin tarkempia ajo-ohjeita, sillä satama ei ollut vielä kovin tuttu. Ohjeistus oli melko värikäs:
”Aja pienestä risteyksestä rantaan ja jatka joenpenkkaa pitkin noin kilometrin verran. Näyttää siltä, ettei siitä saa ajaa, mutta kyllä saa. Lopulta vastaan tulee verkkoaita. Aidassa on portti, jossa on munalukko. Koodi on XXX. Lukko on vähän tiukka, mutta kyllä se aukeaa.”
Lähdin matkaan annettujen ohjeiden mukaan. Ajoin hieman epäillen joenpengertä pitkin, mutta kaikki osoittautui juuri sellaiseksi kuin oli kerrottu. Löysin verkkoaidan, portin ja munalukon, joka pienen ränkläämisen jälkeen aukesi.
Portilta oli vielä matkaa laivalle ehkä puoli kilometriä. Perillä pieni, viiden hengen suomalaisalus otti minut iloisesti vastaan. Kahvit keitettiin, kuulumiset vaihdettiin ja maailma parannettiin kuntoon.
Kesken vierailun kapteeni sai kuitenkin tiedon, että alus siirtyy lastaamaan. Niinpä nousin maihin, miehistö irrotti köydet ja alus lähti matkaan. Minä puolestani lähdin kävelemään kohti porttia.
Portille päästyäni näppäilin munalukkoon koodin.
Ei mitään.
Yritin uudelleen.
Ei vieläkään mitään.
Lukko oli ollut hankala jo tullessa, mutta nyt se ei auennut, ei sitten millään. Hetken harkitsin aidan yli kiipeämistä, mutta totesin nopeasti, ettei satama-alueella ollut ehkä paras idea harjoitella luvattomia aitaurheilulajeja.
Soitin siis kapteenille ja varmistin koodin. Koodi oli hänen mukaansa varmasti oikea. Kerroin, ettei lukko silti suostunut aukeamaan. Kapteeni lupasi selvittää asian ja sulki puhelimen.
Muutaman minuutin kuluttua hän soitti takaisin.
Vierailuni aikana sataman huoltohenkilökunta oli käynyt vaihtamassa vanhan, temppuilevan lukon uuteen.
Ja tietenkin myös koodi oli vaihtunut.
Uutta koodia ei kuitenkaan voitu turvallisuussyistä kertoa minulle puhelimessa.
”Joku tulee kyllä avaamaan portin sinulle jossain vaiheessa”, kapteeni lohdutti.
Niinpä minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin istahtaa joen penkalle odottamaan vapautustani.
Noin 40 minuutin kuluttua paikalle saapui ystävällinen satamatyöntekijä, joka avasi portin. Tilanteen selvittyä naureskelimme yhdessä tapahtuneelle.
Kaiken kaikkiaan kyseessä oli varsin erikoinen tapa jäädä satama-alueelle jumiin kesken työpäivän.
Mutta kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin.
