Ajatukseni palaavat merimieskirkkomme 125-vuotisjuhlan johdosta hääpäiväämme 29.12.1977.
Se oli märkä, kylmä päivä. Valtavat lumihiutaleet, joita Suomessa kuvailtaisiin jalkaräteiksi, putoilivat taivaalta. Upouusi aviomieheni (meidät oli jo vihitty siviilimenoin) ja minä marssimme keskikäytävää pitkin kohti alttaria. Häämarssi oli suomalaiselta säveltäjältä.
Tutisevin polvin sanoin vastauksen “Tahdon”, kun pastori Antti Lemmetyinen esitti siihen kuuluvan kysymyksen. Sillä hetkellä en tullut ajatelleeksi ihan niin tarkasti elinikäisyyden merkitystä, mutta sellaiseksi tämä on osoittautunut; ensi vuonna juhlimme kultahääpäiväämme – jos Kaikkivaltias niin suo.
Vihkimisen jälkeen menimme vieraiden kanssa ravintolaan juhlimaan. Myöhemmin myös pastori Lemmetyinen liittyi seuraan. Rakas ystävättäremme (valitettavasti likinäköinen!) istuutui pastorin viereen. Hän halusi kovasti vaihtaa ajatuksia tämän kanssa ja kysyi, oliko myös hän ollut kirkossa. No, pastori totesi olleensa paikalla – hänhän oli se pastori. Silloin huudahti ystävättäremme:
“Voi Luoja!” (sopihan se – tavallaan)
Me myhäilemme jutulle edelleen – lähes 50 vuoden jälkeen.
