Merimieskirkon riisipiirakkatalkoot ovat paljon enemmän kuin leivontaa. Ne ovat yhdessä tekemistä, perinteiden vaalimista ja rohkaisua – joskus juuri sitä pientä kannustusta, joka saa ihmisen kokeilemaan jotakin aivan uutta.
Kesällä 2019 olin käymässä Hampurin merimieskirkolla. Tullessani perille minulle kerrottiin, että parin päivän päästä olisi riisipiirakanpaistotalkoot ja että tokihan tulisin mukaan. No tokihan tämäkin olisi nähtävä totesin välittömästi. Olen syntyjään Etelä-Karjalasta rajan pinnasta ja olen kasvanut karjalanpiirakoilla ensimmäiset kymmenen vuotta. Mummo oli paistanut karjalanpiirakoita aina sunnuntaisin. Äitini puolestaan oli ollut töissä perinteikkäällä Joutsenolaisen karjalanpiirakkaleipomolla ja itse olin todennäköisesti sanonut heti toisena sananani ”karjalanpiirakka” heti ”munavoin” perästä. Joten perinteet velvoittivat.
Ainut ongelma oli, että vaikka syöminen sujui, kaikki käden taitoihin liittyvä taas huomattavasti huonommin. Itse asiassa siinä määrin huonosti, että kaiken kokemuksen pohjalta minulle on kasvanut varsin kova kynnys lähteä itse omin käsin tekemään juuri mitään. En tiedä keitä kaikkia opettajia ja oheiskasvattajia tästä pitäisi kiittää vai kenties vain katsoa taas peiliin, mutta tultuani paikalle talkoopäivänä olin yhtäkkiä jälleen totisen paikan edessä.
Merimieskirkon ala-aulassa oli pitkien pöytien ympärillä pari kymmentä talkoolaista innokkaasti nypyttämässä riisipiirakoita. Keittiössä toiset keittivät riisiä ja kolmannet tekivät ruistaikinaa. Minä olen tottunut selviytymään sillä, että siirryn viihdejoukkoihin tai valokuvaamalla todistamaan tapahtunutta. Niin nytkin, vaikka toki heti paikalle tultuani minulta kysyttiin, että haluaisinko astua remmiin.
Tunnin riisipiirakan tekoa ihasteltuani ja kuvattuani tilanne muuttui siinä määrin, että viereeni asteli Pirjo. Hän on toiminut jo vuosia vapaaehtoisena talossa edustaen minulle osaltaan talon hyvää henkeä. Itseasiassa varsin merkittävää osaa, koska juuri Pirjon tapaisten ihmisten välittömyys ja lämmin ote saa minut pehmenemään, mikä tässä kohdin muutti oleellisesti tilanteen kulkua.
Itsellenikin yllätyksenä huomasin olevani yhtäkkiä keittiön puolella tekemässä ruistaikinaa Pirjon ohjaten vierestä. Aiemmin kertomaani peilaten voidaan tässä kohdin todeta, että Pirjolla on selvästi sellaisia taitoja, joilla saadaan aikaan ihmeitä. Taikinan valmistuttua hain toisaalta riisiä toiseen kippoon ja ennen kuin huomasinkaan, olin intopiukassa opettelemassa mummoni taitoja muiden seurassa.
Näin jälkeenpäin ajattelen, että mummoni olisi ollut minusta varmasti vähintään yhtä ylpeä, kuin olin itse itsestäni. Riisipiirakat olivat hyvää tahtoa käyttäen näyttäneet riisipiirakoilta ja toden totta myös siltä maistuivat. Itselle kuitenkin suurimmaksi kokemukseksi jäi se, miten lempeällä, rohkaisevalla ja innokkaalla otteella on suuri merkitys lopputuloksen kannalta. Pirjon ohjausta olen omassa ohjausalan työssäni käyttänyt lukuisia kertoja esimerkkinä tästä.
- Juha Kilpiä
