Vuosi Hampurin merimieskirkon keittiössä tekee kenestä tahansa mestarileipurin – erityisesti korvapuustien saralla.
Vuosivaparihaastattelussa kerroin itsestäni, että olen työhön kuin työhön tarttuvainen tyyppi, mutta kokkaaminen ja leipominen on minulle kerta kaikkiaan kauhistus. Lisäsin, että minulla on tähän onnettomaan keittotaidottomuuteeni useampi todistaja. Tiina naurahti ja sanoi, että jos ei vuosivapari osaa Hampuriin tullessa korvapuusteja leipoa, hän osaa ne pyöräyttää ihan varmasti ennen hampurivuoden päättymistä.
Niinhän siinä kävi. Aivan varmasti tuhansia korvapuusteja tein vuoden aikana. Ensimmäiset pullat olivat pellillä raakana suht nättejä, mutta uunista tullessa olivat muuttaneet muotoaan, levinneet tai toisiinsa kiinni tarttuneet. Taikina-annoksesta vain muutama kelpuutettiin myyntiin ja loput kelpuutettiin henkilökunnalle. Mutta sitkeys palkittiin ja harjoitus teki, jos ei mestaria, niin ainakin puolimestarin. Taikina-annoksen onnistuneiden korvapuustien määrä lisääntyi kerta kerralta ja olin hassun onnellinen.
Yhtenä lauantaina sattui niin, että tein taikinan ja jätin sen kohoamaan. Yhtäkkiä kahvila ja kauppa oli täynnä asiakkaita, joita virtasi ryppäinä tasaiseen tahtiin tauotta. Sulatimme kollegan kanssa pullia, karjalanpiirakoita, kakkupaloja, lihapiirakoita. Keitimme kahvia ja teetä. Teimme cappuccinoja, espressoja ja kaakaoita. Tarjoilimme, myimme suomisuklaata, hymyilimme ja puhuimme viisi sanaa saksaa ja loput englantia. Asiakkaat olivat saksalaisia, jotka olivat menossa satamaan juhlimaan Hafengeburtstagia tai tulossa sieltä. Olivat iloisia, kun olivat huomanneet pienen, kivan suomikahvilan.
Keskellä kahvilaruuhkaa Valtteri tupsahti katsomaan, mitä kuuluu ja mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tilannetajumiehenä hän kääri hihat ylös ja alkoi tiskaamaan, mutta ystävällisesti kieltäytyi leipomasta uunin viereen unohtunutta, ylipaisunutta pullataikinaa. Päivä oli hauska kiireestä huolimatta, mutta pullataikina jäi odottamaan huomista päivää.
Parasta korvapuustivuodessa oli se, kun sai asettaa tuoreet pullat kauniisti myyntipöydälle ja nähdä, miten tuoksu sai ihmiset hymyilemään. Tai nähdä, miten tuore korvapuustipino hupeni silmissä Suomi-koulussa, vaikka rinnalla oli tarjolla ykkössuosikki donitsi. Tai huomata, miten tuoreiden korvapuustien tai pelkän taikinan tuoma ilo levisi myös talonväkeen. Talonväkeen, joka söi vinkurakorvapuustit, jotka olivat vähintään yhtä herkullisia, kuin kaunismuotoiset myyntikorvapuustit.
Eläköön korvapuustit!
